5. käsky Älä tapa | Abortti

By Terveisin Hanna - 06 marraskuuta

Tämän postauksen kirjoittaminen on todella vaikeaa. Aihe on minulle arka ja henkilökohtainen. En ole puhunut näistä asioista, kuin muutamille lähimmille ystävilleni.

Olen kuitenkin jo jonkin aikaa kokenut, että Jumala on kutsunut minua kirjoittamaan tämän osan elämästäni myös sinulle luettavaksi.

Niinpä rukoillen pyysin Herralta, että tämä postaus saisi nousta Hänen kunniaksensa ja lohduksi jollekin, joka on kokenut saman tai miettii parhaillaan aborttia.

Postaukseni sisältää rajuja ja realistisia kuvauksia tapahtumista. Jos olet herkkä, niin suosittelen miettimään luetko postaustani.

En halua postauksellani ottaa mitään kantaa mihinkään. Haluan vain kertoa oman tarinani siitä, kuinka tein abortin ja mitä sen jälkeen elämässäni tapahtui. Suurin osa tapahtumista sijoittuu aikaan ennen uskoontuloani.


Aloitetaan kuitenkin hieman kauempaa historiastani.

Vauvakuumeesta jälkiehkäisypilleriin ja raskaustestiin

Olin haaveillut perheestä ja omista lapsista parikymppisenä. Jossain kohtaa vauvakuumeeni yltyi vähän liiankin kovaksi. Olin tuolloin kihloissa, meillä molemmilla oli vakituiset työsuhteet ja meillä oli yhteinen koti.

Parisuhdetta varjosti kuitenkin väkivalta. Koin parisuhteessa monenmuotoista väkivaltaa. Myöhemmin olen miettinyt mikä siunaus oli, ettemme koskaan saaneet lasta. Lopulta sain voiman lähteä parisuhteesta ja purimme kihlauksen.

Elämä vei eteenpäin. Vaihdoin työtä ja otin vastaan äitiyslomasijaisuuden lasten parissa tehtävästä työstä, sillä rakastin lapsia. Muutin uuteen kotiini ja jonkin ajan kuluttua tapasin erään miehen.

Lopulta asiat johtivat toiseen ja päädyin hakemaan jälkiehkäisypillerin apteekista. Sen enempää asiaa miettimättä jatkoin arkeani.


Sitten alkoivat aamupahoinvoinnit. Pohdin työkaverilleni, että mikähän minua oikein vaivaa, kun jonkun aikaa jo on ollut aamuisin ihan hirveän huono olo, enkä pysty syömään mitään. Työkaverini kysyi minulta voisinko olla raskaana.

Sanoin nauraen, että ei se ole mahdollista. Mielessäni mietin, että eihän se voi olla mahdollista, sillä olin toiminut täysin ohjeiden mukaisesti jälkiehkäisypillerin kanssa. Pelko ja paniikki alkoivat hiipiä esiin.

Hain apteekista raskaustestin ja tein sen. Se näytti vahvasti positiivista. Olin aivan paniikissa. Muistan kuinka istuin vessassa, tuijotin tikkua ja hoin kirosanaryöppyä. Ei sen näin kuulunut mennä! Ei ollut turvattua toimeentuloa, eikä edes parisuhdetta tulevan lapsen isän kanssa.

Olin aivan kauhuissani ajatuksesta, mitä muut ihmiset, etenkin vanhempani ajattelevat tyttärensä vastuuttomasta toiminnasta.


"Haluatko, että sammutan ultrasta äänet, ettet kuule mahdollisia sydänääniä?"

Laskin viikkoja ja varasin ajan lääkäriin aborttikeskusteluun. Koin, että se oli ainut oikea vaihtoehto. En enää tarkkaan muista mitä keskustelimme, mutta minulle tehtiin myös sairaalassa raskaustesti sekä ultraäänitutkimus.

Muistan kuinka ultraäänitutkimusta tehnyt nainen kysyi haluanko, että laitteesta laitetaan äänet pois päältä, etten kuule mahdollisia sydänääniä. Pyysin, että hän sulkee laitteen äänet.

Olen myöhemmin miettinyt, että olin tuossa tilanteessa jonkinlaisessa shokkitilassa. En edes tuosta hoitohenkilökunnan kommentista sisäistänyt, että kyseessä on elävä ihmisenalku, joka jo kasvaa sisälläni. En oikein tiedä tänäkään päivänä mitä tuossa ajattelin. Olin vain yksinkertaisesti niin paniikissa ja shokissa.

Tuohon aikaan lääkkeellinen abortti tehtiin kahdessa osassa. Ensimmäisessä osassa otin lääkkeet sairaalassa lääkärin valvonnassa ja sain loput lääkkeet, vahvat kipulääkkeet sekä ohjeet mukaani toista osaa varten, jonka tein itse kotona. Sain velvoitteen pyytää jonkun ihmisen vahtimaan minua kotiini. Pyysin yhtä parhaista ystävistäni.

Kotona toimin lääkärin antamien ohjeiden mukaan jonka jälkeen jäin makoilemaan sängylleni. Muistan kuinka ajattelin, että jos tämä tällaista on, niin eihän tämä paha homma ollutkaan... kunnes oloni muuttui radikaalisti.

Abortin traumatisoiva kokemus ei jää vain fyysisiin oireisiin

Yhtäkkiä tärisin sängyssä sikiöasennossa ja palelin kuin horkassa. Ystäväni kasasi päälleni kaikki mahdolliset peitot ja viltit, jotka hän asunnostani löysi. Otin vahvan kipulääkkeen, mutta se vain sekoitti pääni. Olin tajunnan rajamailla pitkään.

Kokemus oli aivan kamala ja sitä kesti kauan. Muistan kuinka ystäväni istui parvekkeellani ja poltti ketjussa tupakkaa, sillä hän ei voinut katsoa sitä mitä kävin läpi. Lopulta hän sanoi minulle, että sovitaanko, että tämä oli sitten viimeinen kerta, kun hän joutuu olemaan mukanani tällaisessa. Lupasin sen olleen ensimmäinen ja viimeinen kerta.

Minulla on muistissa paljon aukkoja tuosta päivästä. Luulen sen johtuvan kokemuksen traumatisoivasta luonteesta. Seuraava muistikuvani on se kuvottava kokemus, kun wc käynnin yhteydessä kohtuni tyhjeni siitä mitä siellä vielä oli sikiöstä jäljellä. Lisäksi verta tuli valtavasti useita päiviä. Olin pois töistä 3 päivää suuren verenvuodon takia.

En halua kaunistella kokemusta, sillä minusta tuntuu, etteivät ihmiset tiedä mitä abortin tekemiseen liittyy ja siksi päätös sen tekemiseen voi syntyä liian kevyin perustein. Aivan kuten itselläni kävi.

Ajattelin aborttikokemukseni olevan ohi, kunhan fyysiset oireeni loppuvat ja elimistöni palaa ennalleen. En ollut valmistautunut mitenkään abortin aiheuttamaan henkiseen traumaan.


Luin vasta uskoontuloni jälkeen (n.13 vuotta abortin jälkeen) millaisia tunnepuolen asioita aborttiin liittyy ja miten niitä tulisi käsitellä. Itu- projektin sivuilta löydät hyvää tietoa tähän liittyen.

Minulle abortti sai aikaan tukahdutettua vihaa lapsia kohtaan. Etenkin vauvat alkoivat aiheuttaa minussa vihan tunteita ja ärsytystä. Päädyin lopulta vaihtamaan kokonaan alaa pois lapsityöstä, jota olin aiemmin rakastanut.

Sairastuminen ja lapsettomuus

Vuodet vierivät ja aloitin pidemmän parisuhteen. Sain tulla kahden lapsen äitipuoleksi ja avopuolisoni nuoremman lapsen ansiosta suhtautumiseni lapsiin alkoi palautua ennalleen.

Vuonna 2017 sairastuin vakavasti. Ensin kaikki yritettiin laittaa virusperäisen flunssan jälkitilaksi, mutta minä tiesin, että kehossani ei ollut kaikki kunnossa. Alkoi taistelu lääkäreiden ja erikoissairaanhoidon poliklinikoiden kanssa. 

Sairastumiseni vei minut lääkekokeiluihin, apuvälineiden armoille ja erilaisiin kuntoutuksiin. Kärsin päivittäisistä kovista kroonisista kivuista, fatiikkikohtauksista, muistiongelmista, hiustenlähdöstä ja monista muista oireista. Kuntoni romahti silmissä.

Ensimmäisen pitkäaikaissairausdiagnoosin saaminen on kokemus, joka järkyttää ja pysäyttää. Tähän ensimmäiseen sairauteeni kuuluu raskauteen liittyviä riskejä. Jos haluaisin tulla raskaaksi, sairauteni voisi  aiheuttaa syntyvälle vauvalle sydänvian, joka johtaisi sydämentahdistimen asentamiseen vauvalle.

Päiväni kuluivat lähinnä kivusta huutaen sängyssä. Elämäni oli tuolloin maanpäällistä helvettiä, jota en toivonut kenellekään. En pahimmalle vihamiehellekään. Noiden kipuvuosien aikana toivoin omaa kuolemaani.

Diagnooseja ropisi lisää lähes jokaisella lääkärikäynnillä. Lopulta minulla oli 5 diagnoosia, joista 3 aiheuttivat kroonisia kipuja.

Eräs diagnooseistani on 50 %:sti periytyvä harvinaissairaus. Pahimmassa sairauden muodossa elimistö suurella todennäköisyydellä pettää ennen 40 vuoden ikää, joka johtaa kuolemaan. Minulla on onneksi sairauden lievin muoto.

Nämä sairauteni saivat minut luopumaan lapsihaaveistani, sillä en halunnut että mahdollinen biologinen lapseni joutuisi kokemaan mitään sellaista, jota minä päivittäin kivuissani kärsin.

Jostain syystä silti silloin tällöin salaa vielä haaveilin, josko löytyisi jokin ratkaisu. Haave oli kuitenkin niin epätodennäköinen toteutua, että en enää puhunut lapsiasioista. 

Sanoin ihmisille, että olen vapaaehtoisesti lapseton. Etten halua omaa itsekkyyttäni tuottaa samaa tuskaa biologiselle lapselleni, jos sairaudet periytyisivät.

Lopulta erosin avopuolisostani ja vuotta myöhemmin tulin uskoon. Silloin aborttiasia nousi uudelleen elämääni. Ymmärsin mitä olin tehnyt. Olin vuosia sitten tappanut oman lapseni kohtuuni ja sairastumiseni takia mahdollisuuteni lapsen saamiseen olivat kuopattu.

Surutyö alkaa

Uskoontuloni jälkeen sain vielä yhden diagnoosin lisää. Kun poliklinikalta soitettiin minulle ja kerrottiin diagnoosista en enää järkyttynyt, sillä olin jo tottunut uusien diagnoosien saamiseen. 

Mutta kun minulle sanottiin: " Tämän sairauden takia sinun ei tule hankkiutua raskaaksi. Oletko miettinyt lapsien hankkimista? " vastasin totutusti olevani jo edellisten diagnoosieni takia vapaaehtoisesti lapseton... 

Sisäisesti kuitenkin itkin, sillä nyt sen, ettei minun tule hankkia biologisia lapsia, sanoi minulle terveydenhoitoalan ammattilainen. Asia konkretisoitui rajusti sen yhden puhelinsoiton aikana.

Siitä alkoi surutyö. Olen tehnyt surutyötä kuolleen lapseni takia sekä surutyötä sen suhteen, että menetin mahdollisuuden tulla äidiksi. Samalla kannoin ja kannan edelleen surua ja syyllisyyttä siitä, ettei äitini voi minun osaltani koskaan tulla mummoksi.


Jumalan armo ja Jeesuksen ristintyö riitti myös minun kohdalleni

Jeesus on kuitenkin ollut armollinen. Hän on tuonut elämääni lapsia, joille voin olla turvallinen ja rakastava aikuinen. Muutamat lapsista kysyivät saavatko kutsua minua varaäidiksi ja muutamat lapsista ovat nimenneet minut turva-aikuiseksi (aikuiseksi, jolle on turvallista kertoa vaikeistakin asioista.). Voitte kuvitella kuinka otettu olin. Itkin ilosta ja kiitin Herraa.

Herra myös paransi minua niin, että sain luopua suurimmasta osasta apuvälineistä sekä osasta lääkkeistä. Pystyin myös palaamaan takaisin työelämään vuosien kotona sairastamisen jälkeen ja lopulta Herra ohjasi minut myös takaisin lapsityöhön.

Vaikka en voi omaa biologista lasta saada, maailmassa on paljon lapsia, jotka kaipaavat turvallista ja rakastavaa aikuista elämäänsä. Olen tästä kaikesta elämäni aikana kokemastani oppinut, että jokainen lapsi on siunaus ja lahja Jumalalta. Olivatpa he omia tai jonkun toisen.

Olen pyytänyt anteeksi tekoani Jeesukselta ja tiedän, että Hän on senkin ristillään sovittanut. Vaikeinta on ollut antaa itselleni anteeksi. Ehkä joskus suruni helpottaa, mutta vielä se kulkee mukanani. Odotan päivää, kun voin huomata, että itku on lopulta muuttunut kiitokseksi.

Pidin virheellisesti itseäni pitkään lapsettomana, kunnes ymmärsin, että en minä ole lapseton. Minulla on lapsi taivaassa Jumalan luona ja me tapaamme vielä jonakin päivänä.

Siunausta sinulle ja kaikkea hyvää elämääsi!

Terveisin Hanna

  • Share:

You Might Also Like

1 kommenttia